Tiistai. Oikeastaan omalla kohdallani on tynkäviikonlopun loppumetrit menossa. Aloitin viikonloppuni sunnuntailta iltapäivällä jatkaen sitä tähän "maanantaihini" puoleen päivään saakka. Vuorotyön ihanuus ja kamaluus... Aina töissä silloin kun muut ei... Nuorisoväki starttasi hetki sitten opinahjoonsa, mies puolestaan käänsi auton nokan kohti etelän eläviä jo kukon laulun aikaan. Mikäs tässä siis olisi ollessa, kaksin koiran kanssa kotona... Totuus ei suinkaan ole ihan yhtä leppoisa. Tekemättömät kouluaskareet muistuttavat itsestään tuossa vieressä aiheisiin liittyvinä kirjapinoina sekä koti- ja pyykkihuoltokin kaipaisi aktiivista osallistujaa kimppuunsa. Saamattomuus. Onko tämä nyt sitä mainostettua syysmasennusta. Ehkä. Tai sittenkin mielellään ei?
Listaan pieneen siniseen ruutuvihkoon aiheita joista olen ajatellut kirjoittaa täällä blogissa silloin kun en oikeastaan välittäisi kertoa ihan reaaliaikaisista asioista ja fiiliksistä, tekemättömistä töistä ja alavireisestä syysaamusta. Nyt on aika sivuta lyhyesti yhtä itselleni rakasta aihetta. Arvatkaas mitä? No koiraamme tietenkin. Kaapo, Kassu, Manolito, Camilo... Rakkaalla lapsella on monta nimeä, sanotaan. Niin on käynyt nimiasiassa tässäkin tapauksessa. Miksi sitten kirjoitan juuri tänään Kaaposta. No siksi, että viisi vuotta sitten saimme ikioman koiran, Kaapon, kotiin Espanjasta! Voi sitä jännityksen määrää kun odotimme Kaapon lentoa laskeutuvaksi ja Malagasta matkaavia koiria laskeutuvaksi Helsinki- Vantaalle. Ja entäs sitten SE tunne kun saimme Kaapon omaksemme... Ihana, rakas Kaapo. Tänään olemme koluneet yhteisiä polkuja viisi vuotta ja tulkoot vielä monen monta vuotta koluttavaksi <3 Kaikki nämä koiramaiset vuodet ovat olleet maineensa arvoiset: koira on ihmisen paras ystävä.
Mahtaisikohan olla paikallaan kirjoittaa ikioma postaus Kaapon taustoista? Siitä, miksi valintani oli adoptiokoira ja miten prosessi hakijasta koiranomistajasta eteni? Mitäs sanotte?
Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti